Hei, mitä kuuluu?

Mistähän sitä taas alottais?
Vaikka siitä ajatuksesta, mikä nyt viimeemmäksi oli mielessä, eli ihan peruskuulumiset ja niistä kertominen.

Mie alotin viime maanantaina Fitfarmin Bikini Challenge- valmennuksen, eli nyt sitä ollaan taas niin fitnesstä, että... Tai ainakin varmaan moni niin luulee. Tosin, tällä hetkellä miulla ei ole töitä, joten tähän hommaan miulla ei ole muutakuin aikaa ja ajatukset/tekemiset pyörii aikalailla tän ympärillä.

Mutta kas kummaa! Miulla on muutakin elämää kaikesta huolimatta. Miulla on ihmisiä, joiden kanssa haluan aikaani viettää ja ennenkaikkea yks, johon haluan panostaa.
Mutta silti, kaikesta huolimatta miulle on tullu päähän ajatuksia siitä, että oon ihan tosi yksin tän homman kanssa.
Eilen sainkin vähän avauduttua siitä, että oon vähän väsynyt tähän jo alkuunsa, enkä oikein tiennyt itsekään mistä se johtui. Joskin olo helpottui jo sillä, kun miulla oli se tietty ihminen siinä ja kuunteli. Se ei ehkä tajuu, mut se haluu yrittää tajuta ja  tukea ja se merkkaa eniten <3

Se,että mie oon nii V*itun-fitness just nyt, niin tää on vaan sitä miun elämää, oon yrittäny tehä tätä miun läheisimmille selväks. Silti miusta tuntuu, että kaiken tän makrojen vahtimisen keskellä miun pitäs pitää niitä "yhteyslankoja" käsissä ja se on helvetin uuvuttavaa. (sehän nyt vaan on miun henkilökohtanen helvetti sitten kantaa esim.niitä eväitä sitten...)

Oon näitä ajatuksia aiemminkii pyöritelly päässä, mutta luettuani Punttimimmin edellisen blogitekstin,se sai miut ajattelee lisää http://punttimimmi.fitfashion.fi/2015/08/21/kaikki-tuntee-apinan/

En mie sentää niin suuri bloggari ole, että kaikki miut tuntis, mutta jos joku kumminkoirankaima tätä lukee, niin se tosiaan luulee tietävänsä tän/facebookin perusteella miusta sen, mitä miulle kuuluu oikeesti ja tyytyy siihen.
Toki myönnän, etten itsekään pidä yhteyksiä 24/7 kaikkiin ihmisiin, mutta just tällä hetkellä kulutan aikaani niihin, jotka on ymmärtäny tehä samoin miuta kohtaan. Ainakii välillä.
Ihmissuhteissa vastavuoroisuus on tosi tärkeetä enkä luokittelis ystäväksi ihmistä, josta en ole kuullut kuukausiin/vuosiin.
 Joo, voisin ottaa vaikka puhelimen kauniiseen käteen ja soittaa itse, mutta sen verran uhmakas olen, että en silti tee sitä. Ehkä joskus aiemmin yritinkin ja koin vaan pettymyksiä nii en mie enää jaksa.

Ja sitten just tuo aihe, josta mainitsin alussa, että on melko sekalaiset ajatukset ja väsymys tähän valmennuskuvioon. Ehkä tää on kuitenkin omassa tuttuudessaan uutta ja outoa, että pelkään epäonnistuvani, sorrun ylimiettimiseen ja uuvutan itseni sillä.
Kaipaan liikuntaa ja treenit on tähän mennessä ollu tosi kivoja (paitsi tänään kun venäytin jo valmiiks kipeän hartian..) niin silti miun päässä on myös ajatus siitä, että oisko nyt syytä ihan vaan hengähtää, antaa hetki olla ja vaikka hautautua sohvaan sen karkkisäkin ja litran jäätelöpurkin kanssa?

Kirkastuisko maailma siitä yhtään sen enempää? En tiedä.
Eihän miuta tähän pakota kukaan muu, kuin mie ihan itse.
Vaikka nyt päättäisinkin ns.hengähtää ja vetää vaikka ne herkkuöverit, niin tässä kohtaa se tuntuu myös samalta kuin luovuttaminen.
Vaikka luovuttanu oon vasta sitten, kun en enää pääse sieltä sohvalta takas ylös salille.
Ja se, jos mikä tuntuu liiankii kaukaiselta.

Ehkä miun vaan pitää lopettaa tää ylimiettiminen, mennä päivä kerrallaan ja avautua tärkeimmille sillon kun siltä tuntuu. Ne tietää kuitenkii myös sen, mitä miulle muutenki kuuluu oikeesti.